keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Bye bye päivät

Tämä on varmaan jo vähän kliseistä, mutta minne nämä päivät oikein katoaa? Uusi viikko vasta alkoi ja nyt on muka jo keskiviikko? Aina ajattelen itsekseni että kyllähän sitä nyt pari kertaa viikossa ehtii helposti postailla blogiin – kunnes yhtäkkiä on oikeasti mennyt taas kuusi päivää edellisestä julkaisusta. Miten tämä on edes mahdollista, kysyn vaan? Viime viikolla postasin vahingossa kaksi kertaa samana päivänä, kun mulla oli yksi “vapaapäivä”, jona tietenkin tein mm. veroilmoituksen ja hoidin muita yrittäjyysjuttuja, eli ei niin kovin vapaaksi jäänyt se päivä. Päätin siinä tehokkuuspuuskassa kirjoittaa toisenkin postauksen luonnoksiin, että voin sen julkaista vaikka seuraavana päivänä. Innostuin vaan liikaa ja näpyttelin sen eetteriin ennen kuin huomasinkaan ja olin jo linkitellyt kynsikuvatkin vaikka minne, kun vasta tajusin että jaa niin, ei tätä vielä pitänyt julkaista :D

Olen kyllä huomattavasti aktiivisempi somettaja tuolla Instagramissa. Taidan olla pahanlaisessa koukussa siihen, ja todellakin mietin, onkohan Pariisissa monessakin paikassa ilmainen Wi-Fi :D No ei kai, ehkä eniten kuitenkin Whatsappin vuoksi sitä toivon, koska haluan saada kissankuvia ja kuulumisia kotoa mielellään heti eikä vasta illalla majapaikassa. Osaakohan sitä nukkuakaan niin, että voi oikeasti asetella jalkansa miten tahtoo, eikä joudu pujottelemaan niitä eläinten välistä jotenkuten? Tai voi kääntyä selältä kyljelle koska tahtoo, kun mahan päällä ei ole yhtään kisupatteria?

P3030398

Reissujännitystä on jo ilmassa kovasti. Kyttäilen sääennusteita hyvin tiheään ja mietin, onko suunnittelemani vaatetus nyt varmasti sopiva. Viisaintahan olisi jättää pohdinnat ja spekuloinnit väliin ja tarkistaa asia maanantaina, jolloin jo aika suurella todennäköisyydellä olisi kohtalaisen tarkkaa tietoa tulevien päivien säätiloista. Mutta ei taida sopia kuvaan, kun meikäläisestä on kyse. Ja ehkä se on osa hauskuutta, kun voi tuollaisia juttuja seurailla ja miettiä. Jännää on sekin, että yleensä tuo palloileva puolisoni on se, joka reissaa ja minä se, joka jään kotiin kissavahdiksi. Silloin aina ehtii ikävöidä ja kaivata, laskea tunteja ja olla surkea. Ehkä nyt kaiken uuden äärellä ei muistakaan niin murehtia, kuinka kamalan monta yötä vielä pitää olla ilman omaa kainalopaikkaa. (Viisi. Viisi yötä. Ei ole kovin monta se. Mutta on se vaan aika monta. Eipäs kun kuusi! Se vasta onkin!)

Nyt syömään. Ja ehkä halimaan kissoja jo varastoon.

2 kommenttia:

Kerro!