perjantai 4. maaliskuuta 2016

Romuna

Osa lukijoista on varmaan aika hyvin kärryillä siitä, miten tuossa joskus 4,5 vuotta sitten sain lantioni hajotettua ja sen kuntoutuksesta kirjoittelin paljon myös aivan erilliseen blogiin, jossa perkasin lisäksi suurta kilparatsastajan uraani noin kuntoutuspotilaan näkökulmasta. Tätä nykyä kirjoittelen vain tätä yhtä blogia, joka sekin saattaa välillä jäädä vähän lapsipuolen asemaan Instagramin vallattua sydämestäni paikan sosiaalisen median ykköskanavana. Aiheiden rajaus on välillä hirveän vaikeaa ja vaikka olisi kiva kirjoitella enemmänkin, saattaa moni avautuminen jäädä kirjoittamatta, koska en oikein tiedä kuuluuko se nyt tämän blogin piiriin ollenkaan... Vaikka elämästä kai täällä olisi tarkoitus ainakin yhtenä osa-alueena jutella niiden kissojen ja kynsien lisäksi.

Saatan välillä elellä lähes tyytyväisenä sen kanssa, etten oikeasti pysty tehdä kaikkea sitä mitä haluaisin etenkään tuolla urheilun saralla. Välillä sitten taas tulee näitä viikkoja, kun tuntuu että joka paikka on rikki, kaikki sattuu ja voisiko joskus olla sellainen päivä, että saisi vaan olla normaali sporttimimmi. Noin virallisesti olen jo heittänyt toivon siitä, että jostain löytyisi se yksi pieni juttu, jota kukaan hyvin laajasta ja kattavasta asiantuntijaverkostosta ei olisi vain tähän mennessä sattunut keksimään. Yksi nappula, josta painettaisiin ja kas, eikun pumppitunnille. Toisaalta salaa vieläkin jaksan toivoa, ja se pieni toivon kipinä tekeekin näistä romukausista aina kahta suurempia pettymyksiä. Suhteutan näitä vaivoja aina siihen, että ihan hyvinkin lähipiirissä käsitellään paljon suurempia fyysisiä pulmia ja onko se nyt niin kauheaa, jos ei voikaan harrastaa täydellä teholla, kun keskimäärin elämä on kuitenkin helppoa eikä ole vaikka syöpää tai amputoituja raajoja tai nälänhätä. Mutta kun kyllä se välillä vaan on niin kauheaa ja turhauttavaa ja epäreilua ja arsesta että koko ajan sattuu. 


Mutta ehkä se siitä taas suttaantuu ja ensi viikolla on jo parempi fiilis. Tai edes sitä seuraavalla. Kai sitä joskus vaan väkisinkin tulee mittari täyteen ja ketutuskäyrä kohoaa kipurajan yli. Sitten taas nollataan tilanne ja taas saa hetken kasvattaa materiaalia siihen käyrän varrelle. 

Mutta että näin tilannetiedotuksena teille, joita ehkä asia kiinnostaa: romuna se on edelleen. Mutta onneksi elämässä on aika paljon kaikkia kivoja juttuja, kuten kissoja, ihania palloilijoita ja upeita ystäviä. Lööv ♥

2 kommenttia:

  1. Know the feels. Jos multa kysytään, niin saa vaipua hetken itsesääliin, koska kyllä se kuitenkin rajoittaa kun haluaisi pystyä tekemään sitä mitä oikeasti haluaa mutta kun ei pysty. Sitten miettii vaikkapa niin, että kipu on asteikolla 1-10 vaikkapa sinä paskana hetkenä 8 kun se pari vuotta sitten oli 10, että on sekin niinkun kuitenkin edistystä. Terveisin selkä edelleen paskana ja vielä kierukka polvessa, odotan leikkausta :D Että tsemppihalit ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Marianne, ja Amen to that. Ei aina vaan voi jaksaa tsempata :P Samat halit sullekin, ei tää tästä vai miten se meni.

      Poista

Kerro!